Kello oli melkein kymmenen illalla kun työnsin lähikaupan oven auki hetkeä ennen sulkemisaikaa. Mä olin pitkäksi venyneen työpäivän jäljiltä rättiväsynyt, mutta jääkaappi kotona oli tyhjempi kuin lupaukseni elää kunnollista elämää.
Kauppa oli hiljainen. Ei yhtään asiakasta. Hyllyvalojen tasainen hurina ja kaukaa kuuluva musiikki olivat ainoat äänet.
Mä bongasin iloiseksi yllätyksesksi kassan takana istuvan tutun hahmon joka sai väsymyksen ja vitutuksen haihtumaan – siro neiti, lyhyet tummat hiukset. Mä käyn täällä usein, ja sen neidin kanssa tiettyä jännitettä. Silmäpeliä. huulipunan alta pilkistäviä hymyjä. Kaksimielisiä kommentteja.
“Sori kun tuun just ennen sulkemista”, sanoin ja nostin kädet pystyyn teennäisen syyllisesti. “Tiedän et tää on perseestä.”
Nainen kohotti kulmaa ja hymyili laiskasti. “Ei se mitään.”
Hän nojasi taaksepäin tuolissaan ja pyöritteli silmiään leikkisästi. “Ei se haittaa”, hän sanoi ja katsoi mua suoraan silmiin. “Sut päästäisin sisään vaikka sulkemisajan jälkeen.”
Lauseessa tietty kaksimielisyys särähti korvaani. Hymyilin ja nojauduin tiskiin. “No nyt sä teet mun illasta paljon paremman.”
Mä zooomailen sitä kun se vetää ostokset, veti mun ostokset läpi. Lyhyt Se vähän sellanen poikatyttö. Pienet rinnat hädin tuskin piirtyivät kaupan t-paidan alle. Olin flirttaillut tämän neidin kanssa jo kuukausia — pieniä katseita, vihjailua, kaksimielistä sanaileua kassan yli. Päällepäin se näytti viattomalta, mutta epäillä asiaa. Aina oli kuitenkin ollut muita ihmisiä paikalla. Toinen kassatyöntekijä, jonossa odottava mummo, joku lapsiperheen isä purkkasäilykkeiden kanssa. Tänään ei ollut ketään. Vain minä ja hän.
Neidin katse käy välillä mussa ja olalla roikkuvassa kamerassa.
“Ooksä valokuvaaja?” hän kysyi lopulta ja nyökkäsi kameran suuntaan.
“Rakas harrastus kaiken muun ohella kyllä,” mä vastasin.
Sen ilme kirkastui. Hänen silmänsä syttyivät. “Aa, siistii. Minkälaisia kuvia sä otat?”
Se ratkaiseva sekunti jossa voi joko mutista jotain turvallista — “maisemia” tai “tapahtumia” — ja kävellä kaupasta ulos niin kuin aina ennenkin. Tai sitten voi tehdä sen toisen valinnan. Sen rehellisen. Mä mietin hetken, miten asian muotoilisin, mutta lopulta päätin tarttua tilaisuuteen ja kokeilla suoraan kepillä jäätä - fuck it - syteen tai saveen.
“Mieluiten sellasia, jotka ei oo ihan joka äijän seinälläa.”
Hetken hiljaisuus. Sen silmät kapeni ja mä näin, miten se puri alahuultaan.
“Mitä toi tarkoittaa?”
Mä mietin sekunnin, ehkä pari, kaivoin taskusta käyntikortin ja liu’utin sen tiskiä pitkin sen eteen.
“Aikuisille tarkoitettuja kuvia. Käy kattoo portfolio, jos kiinnostaa.” Mä tiesin, etten välttämättä kuulisi tästä neidistä enää sen jälkeen, kun se näkee kuvat.
Se pyöritteli korttia sormissaan. Katsoi mua.
“Ja laita mulle viestiä, jos tykkäät. Sieltä löytyy mun numero kans. Nähdään!” Iskin silmää ja painelin ulos hämärtyvään kesäiltaan., miettien mahtaisiko neidistä kuulua mitään kun se näkee gallerian kuvat.
Olin kotona sohvalla. Kaljapullo kädessä, kamera pöydällä, jalat sohvapöydän reunalla. Kello oli jotain puoli kahdentoista paikkeilla kun puhelin pirahti. Uusi seuraaja. Ja perään toinen ilmoitus — uusi viesti.
Avasin viestin.
Nimi oli tuttu vaikka en ollut nähnyt sitä koskaan kirjoitettuna. Pieni profiilikuva jossa tumma polkkatukka ja tutut silmät.
“Moi. Mä katoin sun portfolion.”
Hymyilin ja nostin jalkani pois sohvapöydältä. Suoristin selkäni. Tämä ilta muuttui juuri paljon mielenkiintoisemmaksi.
No, mitä tykkäät?
“Aika rohkeeta kamaa 😅 Mut emmä tiä… mua jotenki veti puoleensa. Paljonki.”
Huh, melko rohkeeta. Tai siis… aika vitun rohkeeta. Mut mä tykkään kyllä. Tosi paljon..💦
Ok. Siinä se oli, luulen että mun tutka osui oikeaan. Mä tiesin sen – se uteliaisuus, joka kutkutti ihan alavatsassa asti.
Mä halusin tietää, lähtisikö se leikkiin mukaan ja mihin leikkiin se on valmis.
Mä tartuin tilaisuuteen ja vastasin: Mä oon kattellut sua usein ja miettinyt, mitä sun työvaatteiden alta paljastuu.
Puhelin oli hiljaa pitkään. Mä ehdin jo ajatella, että se peräänty.
Sit tuli kuva.
Ja heti perään viesti.
No tällaista, mitlä näyttää kuvaajan silmiin? 😏
Mun kädet tärisi kun mä kirjoitin takasin. Kyllä se kelpaa. Vittu se kelpaa.
“Näytät aivan helvetin hyvältä”, kirjoitin. “Mä tiesin ettei se kiltti neiti siellä kassan takana oo koko totuus. Ja seksikkäät alusvaatteet on aina ollu mun heikkous.. 😏”
Näytää syntisen hyvältä. Seksikäs nainen alusvaatteissa – kaikki mun heikkous yhdessä paketissa.
Sun heikkous? 😏
Seksikkäät alusvaatteet. Musta kuuminta nainen alusv Mä oon aina ollu niille heikko. Ja sä selkeesti tiedät miten niitä kannetaan.
Kolme pistettä vilkkuu ruudulla. Sit tuli vastaus.
“Mä oon jo märkä. Mun piti vaihtaa housut ku mä tulin kotiin. Mä en saanu sun kuvia päästä pois ja sit ku mä mietin miten sä aina tuijotat mua siellä kassalla…”
Pulssi nousi. Kuva sai minut jo puolittain kovaksi, mutta nämä sanat — tämä suoruus — se käänsi kytkimen toiseen asentoon.
“Mä mietin aina sitä et jos sä siirtäisit noi mun pikkarit sivuun. Ihan vaan sivuun, et älä ota pois. Mä mietin sitä melkein joka ilta.”
Tuijotin viestiä ja tunsin kuinka housuissa alkoi olla ahdasta. Tällä neidillä oli selvästi villimpi puoli kuin mitä se kassapaita ja kohtelias hymy antoivat ymmärtää, ja se puoli oli juuri repimässä itseensä vapaaksi.
Tiesin mitä piti tehdä seuraavaksi. Painoin näppäimiä.
“Uskaltaisitsä tulla mun kameran eteen?”
Kymmenen sekuntia. Viisitoista. Kaksikymmentä. Sitten viesti kilahti.
“Mun kämpille huomenna päivällä. Mä oon vapaalla. Tuutsä?”
Virnistin pimeässä olohuoneessa ja katsoin kameraa pöydän reunalla. Huomenna se kamera tulisi tarpeeseen.
“Mä tuun.”