Valtaa ei anneta. Se otetaan. Isän sanat kaikuivat yhä Alinan mielessä, kun hän katseli ympärillään levittäytyviä, kultaisina hohtavia peltoja. Kaikki se, mihin hänen katseensa ulottui, oli nyt hänen.
Vaikka Alina oli syntynyt vaurauteen, hän ei ikinä ollut saanut mitään ilmaiseksi. Ankara isä oli kouluttanut tytärtään samalla tavalla kuin renkejään. Työpäivät alkoivat ennen auringonnousua, virheistä seurasi nuhteita, eikä armo kuulunut hänen kasvatustapoihinsa.
Vuosien kurinalainen kasvatus oli tehnyt Alinasta naisen, joka maiden lisäksi oli perinyt isänsä maineen. Kun hän ratsasti pihan poikki, puheensorina vaimeni ja työmiehet nostivat lakkinsa yksi toisensa jälkeen tervehtiäkseen tilan nuorta emäntää. Alina vastasi lähes huomaamattomalla nyökkäyksellä ja jatkoi matkaansa vilkaisematta taakseen.
Hevosen tasainen askellus ja satulan tuttu keinunta rauhoittivat mielen. Silloin pieneksi hetkeksi kaikki ylimääräinen ympäriltä tuntui katoavan ja aika menetti merkityksensä. Hiljalleen ratsastuksen lomassa alavatsaan hiipinyt paine kuitenkin palautti Alinan nykyhetkeen. Hän yritti vaihtaa asentoaan satulassa, mutta se toi helpotusta vain hetkeksi. Jokaisella askeleella olon muuttuessa tukalammaksi hän antoi lopulta periksi ja käänsi ratsunsa kohti pellon laidalla kasvavaa vanhaa tammea. Sen varjoon päästyään hän laskeutui satulasta ja loi nopean silmäyksen ympärilleen.
Vakuututtuaan siitä, ettei ketään ollut näkyvissä, hän avasi ratsastushousujensa napin, työnsi ne polviinsa ja kyyristyi tammen juurelle. Alinan huulilta karkasi hiljainen, tyytyväinen huokaus, kun paine viimein hellitti ja helpotus levisi hänen kehoonsa kuuman virran kadotessa heinänkorsien sekaan. Hän nautti tunteesta hetken kaikessa rauhassa, kunnes jokin pellon laidalla kiinnitti hänen huomionsa. Alina nousi, veti housut takaisin ylös ja palasi hevosensa luo. Hetkeä myöhemmin hän istui jälleen satulassa ja käänsi hevosen kohti pellon reunaa.
Pellon laidalla, pitkän heinikon keskellä mies oli ollut vaihtamassa lahonnutta aitatolppaa, kun kavioniskut olivat keskeyttäneet hänen työnsä. Hetkeä myöhemmin hän kuuli satulan narahduksen ja askeleet kuivassa heinikossa. Uteliaisuus oli saanut hänet raottamaan heinänkorsia.
Viimeistään siinä vaiheessa, kun hän oli nähnyt naisen avaavan housujensa napin, hänen olisi pitänyt tehdä jotain. Yskäistä. Lyödä vasaralla tolppaan. Huutaa olevansa siellä. Mitä tahansa. Vähintään kääntää katseensa pois. Mutta hän ei liikahtanutkaan. Ja mitä pidempään hän viivytteli, sitä vaikeammalta katseen irrottaminen tuntui. Hän tiesi toimivansa väärin, mutta jokin tilanteessa veti miestä puoleensa. Tuntiessaan työhaalarin kankaan kiristyvän jalkojensa välissä hän myös tiesi, ettei katsominen ollut enää viatonta uteliaisuutta.
Kun nainen puki vaatteensa takaisin ja nousi satulaan, mies luuli jo selvinneensä tilanteesta. Mutta naisen kääntäessä hevosensa suoraan häntä kohti, hän ei voinut muuta kuin seurata tämän lähestymistä. Ja kun hän viimein tunnisti, kuka lähestyvä nainen oli, veri pakeni hänen kasvoiltaan.
– Sinä siellä. Tule esiin.
Hetken vallitsi täydellinen hiljaisuus, sitten heinikon keskeltä nousi mies mullan tahraamassa työhaalarissa. Hän jäi seisomaan liikkumatta puoliksi maahan upotetun aitatolpan viereen, katse maahan painuneena.
– Katso minuun!
Mies nosti katseensa vastahakoisesti. Alina tunnisti hänet heti yhdeksi tilan rengeistä.
– Kerro nimesi.
– Leo. Leo Vaisto, rouva.
Alina vilkaisi puoliksi kaivettua tolppaa ja maassa lojuvia työkaluja ennen kuin nosti katseensa jälleen mieheen.
– Hoida työsi loppuun ja sitten ilmoittaudu toimistooni.
Leo olisi halunnut tietää, mitä hänellä siellä olisi vastassa, mutta piti suunsa kiinni.
– Kyllä, rouva.
Alina käänsi orin ympäri ja painoi kevyesti kantapäänsä sen kylkiin. Ori lähti liikkeelle empimättä.
Tunnin kuluttua Leo seisoi raskaan tammioven edessä, samassa paikassa kuin ensimmäisenä työpäivänään. Jos hän silloin oli pelännyt vanhaa isäntää, nyt hän pelkäsi tämän tyttären kohtaamista vielä enemmän.
Hän veti vielä kerran syvään henkeä ennen kuin koputti.
– Sisään.
Huone oli pysynyt lähes ennallaan. Tummat puupaneelit, jykevä kirjoituspöytä ja korkeat kirjahyllyt olivat täsmälleen samoilla paikoilla. Vain yksi asia oli muuttunut. Isännän paikalla istui nyt Alina.
– Sulje ovi.
Alina ei nostanut katsettaan. Hän viimeisteli rauhassa kirjoittamansa rivin ja avasi vasta sitten pöydällä odottavan kansion. Hetken huoneessa kuuluivat vain seinäkellon tikitys ja paperien kahina.
Hän selasi kansiota hetken.
– Olet tullut tänne vuosi sitten puusepän oppipojaksi.
– Kyllä, rouva.
Alina napautti sormellaan kansiota ja katsoi Leoa ensimmäistä kertaa suoraan silmiin.
– Täällä lukee, että olet huolellinen. Täsmällinen. Että hoidat työsi hyvin.
Leo oli hämillään. Hän oli odottanut nuhteita, ei kysymyksiä työtaustastaan.
– Teen sen, mitä käsketään.
Alina piti katseensa hänessä vielä hetken.
– Sellaiselle tekijälle minulla voisi olla käyttöä.
Sitten hän sulki kansion rauhallisesti ja nousi ylös.
– Seuraa minua.
Käytävän päässä Alina avasi raskaan oven. Sen takaa laskeutuivat kapeat kiviset portaat, joiden alapäässä avautui pitkä tila. Lattiassa erottuvien vanhojen karsinoiden ja seinillä roikkuvien nahkahihnojen, ruoskien ja muun ratsastusvälineistön perusteella Leo päätteli tilan olevan vanha hevostalli.
Alina pysähtyi ja kääntyi kohti Leoa.
– Nyt saat tilaisuutesi selittää, mitä sinä katselit pellolla.
Leo etsi sanoja, mutta tiesi jo valmiiksi, etteivät ne pelastaisi häntä.
– Rouva, minä en—
Alina astui askeleen lähemmäs.
– Et tarkoittanut jäädä kiinni?
Leo avasi suunsa, mutta sanat eivät tulleet ulos.
– Minä voisin erottaa sinut. Ja pitää huolen, ettei kukaan tällä kylällä enää ikinä palkkaa sinua.
Leon vatsaa kouraisi. Juuri tätä hän oli pelännyt.
– Tai sitten voin unohtaa koko asian…
Leo kohotti katseensa.
– …jos sinä pystyt osoittamaan olevasi mies, josta on minulle hyötyä. Mies, johon voin luottaa. Mies, joka tekee mitä käsketään.
Leo ei epäröinyt, vaan laskeutui lakki kourassa polvelleen Alinan eteen.
– Kyllä, rouva. Antakaa anteeksi. Minä teen, mitä ikinä tarvitsette.
Alina mittaili häntä hetken katseellaan.
– Selvä. Katsotaan, oletko sanojesi mittainen.
Hän kääntyi viereisen hyllyn puoleen ja otti sieltä pitkät ratsastushanskat. Rauhallisesti hän veti ne käsiinsä, yksi sormi kerrallaan. Sitten hän nosti seinäkoukusta ratsastusraipan ja kääntyi hitaasti takaisin Leon puoleen.
– Riisu housusi.
Leo tuijotti häntä epäuskoisena.
– Rouva…?
– Kuulit kyllä. Hetki sitten sanoit tekeväsi mitä vain. Nyt on aika näyttää, tarkoititko sitä.
Alina astui vielä yhden askeleen lähemmäs.
– Riisuudu. Nyt.
Leo tunsi jalkojensa muuttuvan raskaiksi. Jokainen järjen ääni käski häntä kääntymään ja lähtemään. Silti hänen kätensä nousi hitaasti työhousujen vetoketjulle. Kangas liukui alas reisiä pitkin ja laskostui nilkkoihin. Kellarin kylmä ilma iski paljaalle iholle. Leo astui housuista ja jäi seisomaan alasti Alinan eteen.
Alina ei kiiruhtanut. Hän antoi hiljaisuuden ja Leon alastomuuden täyttää tilan.
– Kädet seinälle. Jalat leveämmälle.
Leo kääntyi ja painoi kämmenensä karheaa kiviseinää vasten. Kellarissa vallitsi hetken täydellinen hiljaisuus.
– Jos kuvittelit, että voit katsella minua ilman seurauksia, olit väärässä.
Sitten Leo kuuli, kuinka raippa viilsi ilmaa, ja seuraavassa hetkessä nahka iskeytyi hänen pakaroihinsa. Hän kavahti ja puri hampaansa yhteen. Iholle jäi polttava juova, joka tuntui levenevän ja sykkivän vielä kauan iskun jälkeen. Toinen isku osui juuri edellisen alapuolelle — hitaampi, harkitumpi. Lämpö levisi ihon alla kuin kuuma vesi.
Kipu ei kuitenkaan ollut ainoa tunne, joka vyöryi hänen ylitseen. Häntä itseäänkin hämmensi se, kuinka keho reagoi nöyryytykseen. Leon kulli seisoi koko mitaltaan kovana vatsaa vasten. Alinan kylmä auktoriteetti ja raipaniskut olivat herättäneet hänessä halun, jonka olemassaolosta hän ei ollut edes itse tiennyt.
Hiljaisuus palasi kellariin. Sen rikkoi vain Leon raskas huohotus ja Alinan ratsastussaappaiden kopina kivisellä lattialla. Askeleet lähestyivät hitaasti, kunnes nainen pysähtyi hänen viereensä.
Leo tunsi Alinan katseen vartalollaan. Teki mieli peittää itsensä, mutta kämmenet pysyivät kiviseinässä. Hän ei uskaltanut liikahtaa.
Alinan suupieleen nousi huvittunut hymy. Sitten musta nahkahanska kietoutui suoraan sykkivän kyrvän varteen.
Ote oli viileä ja luja. Alina veti hitaasti yhden pitkän vedon ja heti perään toisen, rauhallisesti, kuin kokeillen kalua, jolle ei ollut vielä päättänyt käyttöä. Leon polvet notkahtivat.
Kolmannella vedolla Alina ei hellittänyt. Ote kiristyi, ja nahka puristi kullia niin lujaa, että kipu ja kiima sekoittuivat samaksi poltteeksi. Leo puri hampaansa yhteen ettei olisi parahtanut.
– Sinä taidatkin nauttia tästä, Alina totesi hiljaa.
Ote hellitti hetkeksi, mutta vain siirtyäkseen alemmas. Nahkaiset sormet kietoutuivat Leon kivesten ympärille ja puristivat — hitaasti, hallitusti, juuri niin paljon, että Leon jalat alkoivat tutista.
– Sääli. Tähän et ansaitse laueta.
Alina päästi irti, pyyhkäisi hanskaa toiseen käteensä kuin olisi koskenut johonkin likaiseen ja antoi sanojen upota hiljaisuuteen.
– Se tarkoittaa, että sinulle on keksittävä toinen rangaistus.
Alinan sormet laskeutuivat Leon pakaroille, suoraan piiskan jättämien kuumien juovien päälle. Viileä nahka polttavalla iholla. Sormet liukuivat hitaasti alaspäin pakaroiden väliin ja pysähtyivät peräaukolle.
Leon koko keho jännittyi, kun hän tunsi sormenpään paineen — kevyen, tahallisen, juuri niin paljon että hänen kehonsa reagoi ennen kuin mieli ehti kieltää. Lantio liikahti vaistomaisesti taaksepäin kohti kosketusta, ja Leo tiesi Alinan nähneen sen.
Mutta sormi ei liikkunut enempää. Se vain lepäsi siinä, kuin punniten hänen itsehillintäänsä. Sitten Alina nojautui eteenpäin niin lähelle, että hänen huulensa melkein hipaisivat Leon korvaa.
– Ei. Ei vielä tänään, Alina kuiskasi ja veti kätensä pois.
Leo painoi otsansa kylmää kiviseinää vasten ja hengitti syvään. Hän ei enää itsekään tiennyt, oliko helpottunut vai pettynyt.
– Tästä päivästä lähtien työskentelet minulle, Leo Vaisto.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Alina jatkoi:
– Kun minä kutsun, sinä tulet. Ja kun minä käsken, sinä tottelet.
– Pue päällesi, Alina sanoi asialliseen sävyyn, aivan kuin mitään poikkeuksellista ei olisi tapahtunut. – Me tulemme näkemään pian.
Leo jäi katsomaan, kun Alina nousi rauhallisin askelin kiviportaat ylös ja katosi näkyvistä.