Lähde! Ja pysy poissa! Avovaimon viimeiset sanat ja niitä seurannut oven pamaus kaikuivat yhä mielessä, kun Max nousi autosta.
Vanhan hirsimökin pihalla vallitsi täydellinen hiljaisuus. Ensimmäistä kertaa moneen tuntiin Max tunsi pystyvänsä hengittämään rauhassa.
Mökki kuului hänen anopilleen, mutta sen ylläpito oli jäänyt Maxin vastuulle. Maxia se ei ollut koskaan haitannut, sillä vuosien mittaan mökistä oli tullut paikka, jossa hän saattoi hetkeksi unohtaa oman kodin ongelmat.
Sisälle päästyään hän kaatoi itselleen lasillisen viiniä, kumosi ensimmäisen suullisen kurkustaan alas ja tunsi alkoholin lämmön loiventavan sitä ärtymystä, joka oli ajanut hänet tänne.
Viiniä siemaillessaan hänen katseensa osui pöydällä olevaan anoppinsa valokuvaan.
Vaikka Anna oli jo viidenkymmenen paremmalla puolella, vuodet olivat kohdelleet häntä erittäin hyvin. Hänen koko olemuksessaan ja tavassaan kantaa itsensä oli aina ollut jotakin, mikä oli vetänyt Maxia puoleensa. Jotain, mikä oli saanut hänet toisinaan ajattelemaan Annaa tavalla, joka ei ollut millään mittarilla soveliasta – ei ainakaan vävyn ja anopin välillä.
Aina aiemmin hän oli yrittänyt tukahduttaa nuo mielikuvat. Mutta nyt, Annan valokuvaa katsoessaan, hän ei enää välittänyt siitä, mikä oli oikein ja mikä väärin.
Maxin katse kääntyi anopin makuuhuoneen oven suuntaan. Anna piti sen lukittuna aina, kun ei itse ollut paikalla. Max mietti, miksi. Mitä niin ihmeellistä sen oven takana oikein oli?
Järki käski unohtaa koko ajatuksen, mutta uteliaisuus vei voiton. Max kaivoi keittiön kaapista vanhan peltirasian, jossa Anna säilytti vara-avaimia. Sieltä hänen silmiinsä osui vanha kuparinen avain, joka kädessään hän asteli makuuhuoneen ovelle.
Hetken hän epäröi, mutta ei enää pystynyt perääntymään. Hän työnsi avaimen lukkoon ja käänsi. Lukko aukesi ja ovi avautui.
Max astui huoneeseen, jossa vaaleat seinät ja tummat antiikkikalusteet loivat rauhallisen, hienostuneen tunnelman. Hän asteli seinustalla seisovan vanhan kaapiston eteen ja veti ylimmän laatikon auki.
Se oli täynnä pitsiä ja silkkiä, toinen toistaan seksikkäämpiä alusvaatteita, joita ei selvästi ollut valittu pelkän mukavuuden vuoksi. Seassa oli ohuita stringejä ja lähes läpinäkyviä kankaita, jotka jättivät hyvin vähän mielikuvituksen varaan. Max hymähti hiljaa. Näky ei varsinaisesti yllättänyt häntä. Annalla oli tapana pukeutua näyttävästi, peittelemättä niitä suloja, joita luoja oli hänelle suonut.
Todellinen yllätys odotti seuraavan, korkean kaapinoven takana.
Mitä helvettiä…? Nähdessään, mitä kaapin sisälle oli kätketty, hän ymmärsi, miksi Anna piti makuuhuoneensa oven aina lukittuna.
Kaappi oli täynnä dildoja, hieromasauvoja, kahleita, köysiä ja kymmeniä muita välineitä, joiden käyttötarkoitusta hän saattoi vain arvailla. Näytti siltä kuin Anna olisi tyhjentänyt kokonaisen seksikaupan hyllyt ja järjestänyt kaiken tänne siististi omille paikoilleen.
Kun Max kuvitteli, ettei yllättyisi enää mistään, hänen katseensa osui hyllyn perälle työnnettyyn valokuva-albumiin. Max veti sen esiin ja avasi kannen. Kasvoja ei näkynyt, mutta hän tunnisti naisen silti heti. Anna.
Max tuijotti kuvaa yrittäen sovittaa näkemäänsä yhteen sen elegantin naisen kanssa, jonka hän oli kuvitellut tuntevansa. Mitä enemmän hän ajatteli, millaista elämää anoppi suljettujen ovien takana mahtoi elää, sitä voimakkaammaksi hänen himonsa tätä kohtaan kasvoi.
Lopulta kiusaus kävi liian suureksi ja hän antoi fantasialleen vallan. Max laski housujaan, päästi paksuna pullottavan kalunsa vapauteen ja puristi sormet sen ympärille. Käsi alkoi liikkua hitaasti, katse kuvassa. Hän kuvitteli, miltä tuntuisi naida Annaa kuten tuntematon mies kuvassa.
Mutta tämän pidemmälle hän ei ehtinyt, kun ulkoa kantautuva renkaiden rahina soralla repi hänet takaisin todellisuuteen.
Max veti housunsa ylös, työnsi albumin takaisin paikoilleen ja sulki kaapin oven. Hän vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen varmistaakseen, ettei mikään ollut jäänyt väärään paikkaan, ja poistui huoneesta.
Hän ehti hädin tuskin olohuoneeseen, kun ulko-ovi avautui.
– Max?
Anna astui sisään kauppakassi kädessään ja hymyili yllättyneenä.
– Mitä sinä täällä teet?
– Tulin laittamaan paikkoja valmiiksi talvea varten, Max vastasi. Hän yritti pakottaa äänensä kuulostamaan rennolta, vaikka sydän hakkasi ja hermostuneisuus tuntui koko kehossa.
He purkivat yhdessä ostokset ja avasivat sitten uuden viinipullon. Juttu luisti kepeästi. He joivat, vitsailivat ja nauroivat. Max huomasi rentoutuvansa ja ehti jo melkein unohtaa, mitä oli vain hetkeä aiemmin tehnyt ja nähnyt.
Ilta oli edennyt jo hyvän matkaa, ja viiniäkin oli kulunut useampi lasillinen. Kaikki tuntui sujuvan aivan normaalisti, kunnes Anna vilkaisi puhelintaan. Hän jäi katsomaan näyttöä hetkeksi. Sitten hän nosti katseensa Maxiin. Jokin Annan olemuksessa oli yhtäkkiä muuttunut.
– Max.
– Niin?
– Tule. Tahdon näyttää sinulle jotain.
Max seurasi Annaa käytävälle. Makuuhuoneen kohdalla Anna pysähtyi ja osoitti kattoon kiinnitettyä valkoista palovaroitinta.
– Näetkö tuon?
– Palovaroitin?
Anna hymähti.
– Kyllä, palovaroitin, johon on piilotettu valvontakamera. Tiedäthän, täällä kun on viime aikoina liikkunut kaikenlaista väkeä, Anna totesi tyynesti ja vilkaisi Maxia, jonka kasvoilta näytti yhtäkkiä kadonneen väri. – Se käynnistyy automaattisesti aina, kun joku kävelee käytävällä ja lähettää tallenteen suoraan puhelimeeni.
Viimeinenkin väri Maxin kasvoilta katosi, kun Anna ojensi puhelimensa hänelle. Videolla näkyi kristallinkirkkaana, kuinka Max tutki Annan makuuhuonetta ja kaappien sisältöä. Näkyi myös hetki, jolloin pelkkä uteliaisuus muuttui joksikin paljon henkilökohtaisemmaksi. Hän joutui katsomaan omaa toimintaansa ulkopuolisen silmin, kuvakulmasta, joka sai sen näyttämään entistäkin härskimmältä.
– No? Anna kysyi. – Löysitkö, mitä olit etsimässä?
– Anna… minä voin selittää.
– Voitko?
Annan kasvoilla häivähti huvittuneisuus.
– No, kerro ihmeessä. Olen kuulolla.
Max vaikeni. Hän tiesi jääneensä kiinni, eikä mikään selitys enää asiaa muuttaisi.
Anna astui askeleen lähemmäs.
– Kerro, onko tuo mielestäsi soveliasta käytöstä? Tulla huoneeseeni tutkimaan kaappejani?
Max yritti lukea Annan ilmettä ja äänensävyä. Vihaa hän ei naisessa nähnyt, ei edes varsinaista suuttumusta. Se oli jotakin muuta.
Vitut. Tässä kohtaa hänellä ei ollut enää mitään menetettävää. Hän voisi yhtä hyvin ottaa riskin ja katsoa, mitä tapahtuisi.
– Soveliasta?
Hän vilkaisi lipaston suuntaan.
– Mielenkiintoinen sanavalinta naiselta, jonka oma kaappi on kuin seksikaupan varastohuone.
Anna katseli häntä hetken hiljaa, pää kallellaan. Tällä kertaa Max näytti yllättäneen hänet suoruudellaan.
– Pokkaa sinulta ainakin löytyy. Tai röyhkeyttä puhua sinun tilanteessasi minulle noin, Anna vastasi, nyt ilme huomattavasti tuimempana, niin että Max mietti jo, oliko hän mennyt liian pitkälle.
– En olisi arvannut, että kaappieni sisältö kiinnostaisi sinua. Vielä vähemmän olisin uskonut näkeväni sinut runkkaamassa kuvilleni, Anna jatkoi, ja Max tunsi punan nousevan kasvoilleen.
– Niin… Minäkin näin aika paljon sellaista, mitä en olisi uskonut näkeväni.
Anna hymyili tuskin havaittavasti.
– Voi, poika. Sinä et ole nähnyt vielä mitään.
Hiljaisuus heidän välillään venyi. Sitten Anna nyökkäsi ovea kohti.
– Mene käytävään odottamaan. Minä päätän sillä välin, mitä kanssasi tehdään. Ja millä tavalla saat hyvittää tekosi.
Max nyökkäsi. Hän avasi oven ja astui käytävään.
Ovi sulkeutui hänen edessään pehmeällä naksahduksella.
Max jäi seisomaan oven taakse. Hän ei tiennyt, mitä Anna meinasi eikä ollut varma, halusiko edes tietää.